Noin puolitoista vuotta. Niin pitkä aika siitä on, kun viimeksi tänne kirjoitin. Vuosi 2017 oli siis tyystin hiljaista aikaa blogille, vaan ollaanpa rehellisiä, ei niitä postauksia myöskään vuonna 2016 niin hirveästi tullut. Kiireillä voi aina selittää paljon, mutta toisaalta on jäänyt harmittamaan etten ole kirjannut ylös fiiliksiä matkan varrelta. Edelleen tykkään palata ajassa taakse päin lukemalla tämän blogin postauksia, ja nyt viime vuosi on sitten täysin oman muistini varassa - paljon, alleviivaan paljon, unohtuu. Sääli.
Mutta, jotta päästään blogin kanssa kärryille siitä mitä hiljaiselon aikana on tapahtunut, tehdään pikakelaus viimeisimmästä postauksesta tähän päivään. Käsittelen tässä postauksessa syksyn 2016 sekä alkuvuoden 2017, joka oli yksi kaniharrastusaikana raskaimmista. Ihan näin varoituksen sanana.
***
Syksyllä 2016 Meemin poikaset löysivät kaiki aikanaan uusiin koteihinsa. Viimeisimpänä omaa perhettään etsi Varekai, tuttujen kesken Kaitsu, joka päätettiin lopulta jättää vanhempieni luokse, ajatuksena tehdä siitä Naatille kaveri. Naatille oltiin uumoiltu kanikaveria siitä lähtien kun se saapui perheeseemme, ja Kaitsun kohdalla tähdet tuntuivat osuvan kohdilleen. Tai niin sitä luultiin.
Kaitsulle varattiin kastraatioaika heti alkuvuodesta. Suru-uutiset siivittivät leikkauspäivää heti aamusta - Naatti löytyi kuolleena häkistään, kun isä oli mennyt aamulla jakamaan kanien aamupellettiä. Miten voikaan käydä niin, että Naatin kauan kaipaaman tulevan kaverin leikkauspäivänä Naatti nukkui pois? Surun lisäksi tapahtuneesta nousi tietenkin huoli sen suhteen, mikä oli syynä Naatin pois menoon. Lähetimme Naatin heti Eviralle tutkittavaksi, ja saimme onneksi kuulla myöhemmin ettei kyseessä ollut mitään tarttuvaa, Naatin sydän oli ilmeisesti vain pettänyt. Kaitsu käytiin kuitenkin kastroimassa ja jäimme pohtimaan, pitäisikö sille hankkia kaveri erikseen.
Kaitsu ei jättänyt aikaa turhalla ihmettelylle, sillä se mursi varpaansa noin kuukausi kastroinnin jälkeen. Muistanette, että tämä on ollut tuttu tilanne tässä blogissa aiemminkin - aivan, Kaitsun isänemä Inna on murtanut varpaansa peräti kahdesti, eli selvä sukurasite tuo oman terveyden kustannuksella sählääminen. Kävimme lääkärillä näyttämässä varvasta, ja lääkäri kannusti katsomaan miten varvas lähtee paranemaan, muuten edessä olisi amputointi. Käynnistä jäi todella lämmin fiilis ja lääkäri oli todella mukava ja ymmärtäväinen, harmi kun en muista hänen nimeään. Alla olevassa kuvassa Kaitsu istuu tämän lääkärin sylissä, se viihtyi siinä pitkään paijattavana (mistä myös erittäin sähköinen turkki kertoo omalta osaltaan paljon).
Seurasimme varpaan paranemista, ja tilanne tuntui junnaavan paikallaan. Murtuma ei lähtenyt luutumaan, ja varasin uuden ajan samalle eläinlääkäriasemalle. Lääkäri oli tällä kertaa eri, ja selostin tälle tilanteen (varvas murtunut, pitänee amputoida). Tämä lääkäri oli aivan toista maata aiemman kanssa. Minua syyllistettiin omatoimisesta ja hätiköidystä analysoinnista, sain kuulla että olen edesvastuuton kun pidän amputointia perusoperaationa ja sanani toisen lääkärin kanssa keskustelluista asioista kyseenalaistettiin (lääkäri vihjasi, että keksin kaiken päästäni). Pidetään tässä kohtaa mielessä, että en valitettavasti ollut tuolloin ensimmäistä kertaa kanin kanssa lääkärillä eli tiedostan varsin hyvin nukutusriskit enkä keksi syytä miksi valehtelisin siitä mitä olen lääkärin kanssa keskustellut.Pitkän saarnan jälkeen nukutukseen liittyvistä riskeistä lääkäri totesi vievänsä Kaitsun röntgeniin, ja marssi ulos huoneesta kani mukanaan. En ehtinyt sanoa tähän mitään enkä siinä lääkärin hämmentävän saarnan jälkeen oikein osannutkaan - nyt kaduttaa, etten lähtenyt perään ja todennut että haluan olla itse mukana toimenpiteessä. Olen aina, aina, ollut mukana ottamassa kanien röntgenkuvia, jolloin olen itse saanut pidellä omaa kaniani paikallaan kuvien ottamisen ajan, eli kania ei ole tarvinnut nukuttaa. Kaitsu oli vilkas ja nuori kani, eikä tottunut vieraisiin käsiin, olisi ollut kohtalokkaan tärkeää olla itse mukana varmistamassa että sillä on hyvä olla.
Jäin siis huoneeseen istumaan hämmentyneenä. Meni noin 10 minuuttia, ja lääkäri tulee huikkaamaan ovelle, että he nukuttavat Kaitsun koska eivät saa otettua kuvia. Taas katoaminen paikalta, enkä saa sanottua mitään. Noin vartti sitten sain kuulla että lääkäri ei haluaisi amputoida varvasta koska nukutuksessa on niin suuret riskit, nyt hän mielestäni aika kevein perustein nukutti kanin röntgenkuvia varten eikä tohdinnut varmistaa, olinko ok asian kanssa. Tästä taas hetken kuluttua lääkäri palaa luokseni, ja kertoo että varvas tulee amputoida. Oliko joku tässä kohtaa vielä yllättynyt? Minut passitettiin kotiin ja lääkäri lupasi soitella perään kun on jotain kerrottavaa.
Ajoin kotiin, enkä ollut ehtinyt eteistä pidemmälle kun puhelin alkoi piristä. Nopeaa toimintaa, ajattelin, ja painoin vihreää luuria. Täältä klinikalta hei. Nyt on sitten käynyt niin että... Kaitsu lopetti hengittämisen. Yritin kyllä elvyttää, mutta se ei enää herännyt. Se oli erittäin stressaantunut nukuttaessa eikä sydän kestänyt. Otan osaa. Voitte noutaa Kaitsun kotiin kun teille sopii.
Harvoin sitä itse murtuu niin totaalisesti. Aurinkoinen ja kaunis kevätpäivä loi tilanteeseen jotenkin pilkkaavan kontrastin sen surun keskelle. Soimasin heti itseäni siitä, etten kuunnellut omaa fiilistäni ja laittanut lääkärin toiminnalle stoppia siinä kohtaa kun se itsestäni tuntui tarpeelliselta. Olisiko tulos ollut tämä jos olisin mennyt mukaan ottamaan röntgenkuvia? Olisiko tulos ollut tämä eri lääkärin kanssa? Uskon niin. Olen kuitenkin saanut aina todella hyvää ja asiantuntevaa palvelua kyseiseltä klinikalta, ja on todella hämmentävää, kun sellainen taho johon tulisi luottaa, koulutettu eläinlääkäri, ei toimikaan kuten odotetaan. Soitin siskolleni jolle Kaitsusta oli tullut se rakkain kani heti Naatin jälkeen, soitin vanhemmille, yritin kerätä itseni ja lähdin heti takaisin klinikalle hakemaan Kaitsua, jotta voisimme haudata sen muiden poisnukkuneiden kanien viereen.
Klinikalla jäin odottelemaan tiskille omaa vuoroani. Kaitsun leikannut lääkäri käveli ohitseni, vilkaisi minua nopeasti, käänsi katseensa ja sanaa sanomatta jatkoi matkaansa. Ei tervehdystä, ei edes nyökkäystä. Onneksi Kaitsun minulle takatiloista hakenut hoitaja oli sentään empaattinen, ja antoi suruvalittelut ojentaessaan kuljetusboksin minulle.
Vaan mitä tästä opimme? Elämä antaa ja ottaa. Luota vaistoosi. Kyseenalaista välillä myös ammattilaisen toimintaa. Se on aivan varma että toista kertaa tämä lääkäri ei minun eläimiini koske. Toiveena olisi toki, ettei kanien kanssa tarvitsisi lääkärissä noin muutenkaan käydä.
***
Sellainen oli meidän alkuvuosi 2017. Pahaa enteilevä aloitus ei onneksi lopulta varjostanut koko loppu vuotta, mutta olisin mielelläni tämän kokemuksen jättänyt pois kokonaan. Millaisia eläinlääkärikokemuksia teillä on ollut, hyvässä ja pahassa?
