Katsaus vuoteen 2017: Naatti & Kaitsu

Noin puolitoista vuotta. Niin pitkä aika siitä on, kun viimeksi tänne kirjoitin. Vuosi 2017 oli siis tyystin hiljaista aikaa blogille, vaan ollaanpa rehellisiä, ei niitä postauksia myöskään vuonna 2016 niin hirveästi tullut. Kiireillä voi aina selittää paljon, mutta toisaalta on jäänyt harmittamaan etten ole kirjannut ylös fiiliksiä matkan varrelta. Edelleen tykkään palata ajassa taakse päin lukemalla tämän blogin postauksia, ja nyt viime vuosi on sitten täysin oman muistini varassa - paljon, alleviivaan paljon, unohtuu. Sääli.

Mutta, jotta päästään blogin kanssa kärryille siitä mitä hiljaiselon aikana on tapahtunut, tehdään pikakelaus viimeisimmästä postauksesta tähän päivään. Käsittelen tässä postauksessa syksyn 2016 sekä alkuvuoden 2017, joka oli yksi kaniharrastusaikana raskaimmista. Ihan näin varoituksen sanana.

***

Syksyllä 2016 Meemin poikaset löysivät kaiki aikanaan uusiin koteihinsa. Viimeisimpänä omaa perhettään etsi Varekai, tuttujen kesken Kaitsu, joka päätettiin lopulta jättää vanhempieni luokse, ajatuksena tehdä siitä Naatille kaveri. Naatille oltiin uumoiltu kanikaveria siitä lähtien kun se saapui perheeseemme, ja Kaitsun kohdalla tähdet tuntuivat osuvan kohdilleen. Tai niin sitä luultiin.

Kaitsulle varattiin kastraatioaika heti alkuvuodesta. Suru-uutiset siivittivät leikkauspäivää heti aamusta - Naatti löytyi kuolleena häkistään, kun isä oli mennyt aamulla jakamaan kanien aamupellettiä. Miten voikaan käydä niin, että Naatin kauan kaipaaman tulevan kaverin leikkauspäivänä Naatti nukkui pois? Surun lisäksi tapahtuneesta nousi tietenkin huoli sen suhteen, mikä oli syynä Naatin pois menoon. Lähetimme Naatin heti Eviralle tutkittavaksi, ja saimme onneksi kuulla myöhemmin ettei kyseessä ollut mitään tarttuvaa, Naatin sydän oli ilmeisesti vain pettänyt. Kaitsu käytiin kuitenkin kastroimassa ja jäimme pohtimaan, pitäisikö sille hankkia kaveri erikseen.

Kaitsu ei jättänyt aikaa turhalla ihmettelylle, sillä se mursi varpaansa noin kuukausi kastroinnin jälkeen. Muistanette, että tämä on ollut tuttu tilanne tässä blogissa aiemminkin - aivan, Kaitsun isänemä Inna on murtanut varpaansa peräti kahdesti, eli selvä sukurasite tuo oman terveyden kustannuksella sählääminen. Kävimme lääkärillä näyttämässä varvasta, ja lääkäri kannusti katsomaan miten varvas lähtee paranemaan, muuten edessä olisi amputointi. Käynnistä jäi todella lämmin fiilis ja lääkäri oli todella mukava ja ymmärtäväinen, harmi kun en muista hänen nimeään. Alla olevassa kuvassa Kaitsu istuu tämän lääkärin sylissä, se viihtyi siinä pitkään paijattavana (mistä myös erittäin sähköinen turkki kertoo omalta osaltaan paljon).

Seurasimme varpaan paranemista, ja tilanne tuntui junnaavan paikallaan. Murtuma ei lähtenyt luutumaan, ja varasin uuden ajan samalle eläinlääkäriasemalle. Lääkäri oli tällä kertaa eri, ja selostin tälle tilanteen (varvas murtunut, pitänee amputoida). Tämä lääkäri oli aivan toista maata aiemman kanssa. Minua syyllistettiin omatoimisesta ja hätiköidystä analysoinnista, sain kuulla että olen edesvastuuton kun pidän amputointia perusoperaationa ja sanani toisen lääkärin kanssa keskustelluista asioista kyseenalaistettiin (lääkäri vihjasi, että keksin kaiken päästäni). Pidetään tässä kohtaa mielessä, että en valitettavasti ollut tuolloin ensimmäistä kertaa kanin kanssa lääkärillä eli tiedostan varsin hyvin nukutusriskit enkä keksi syytä miksi valehtelisin siitä mitä olen lääkärin kanssa keskustellut.

Pitkän saarnan jälkeen nukutukseen liittyvistä riskeistä lääkäri totesi vievänsä Kaitsun röntgeniin, ja marssi ulos huoneesta kani mukanaan. En ehtinyt sanoa tähän mitään enkä siinä lääkärin hämmentävän saarnan jälkeen oikein osannutkaan - nyt kaduttaa, etten lähtenyt perään ja todennut että haluan olla itse mukana toimenpiteessä. Olen aina, aina, ollut mukana ottamassa kanien röntgenkuvia, jolloin olen itse saanut pidellä omaa kaniani paikallaan kuvien ottamisen ajan, eli kania ei ole tarvinnut nukuttaa. Kaitsu oli vilkas ja nuori kani, eikä tottunut vieraisiin käsiin, olisi ollut kohtalokkaan tärkeää olla itse mukana varmistamassa että sillä on hyvä olla.

Jäin siis huoneeseen istumaan hämmentyneenä. Meni noin 10 minuuttia, ja lääkäri tulee huikkaamaan ovelle, että he nukuttavat Kaitsun koska eivät saa otettua kuvia. Taas katoaminen paikalta, enkä saa sanottua mitään. Noin vartti sitten sain kuulla että lääkäri ei haluaisi amputoida varvasta koska nukutuksessa on niin suuret riskit, nyt hän mielestäni aika kevein perustein nukutti kanin röntgenkuvia varten eikä tohdinnut varmistaa, olinko ok asian kanssa. Tästä taas hetken kuluttua lääkäri palaa luokseni, ja kertoo että varvas tulee amputoida. Oliko joku tässä kohtaa vielä yllättynyt? Minut passitettiin kotiin ja lääkäri lupasi soitella perään kun on jotain kerrottavaa.

Ajoin kotiin, enkä ollut ehtinyt eteistä pidemmälle kun puhelin alkoi piristä. Nopeaa toimintaa, ajattelin, ja painoin vihreää luuria. Täältä klinikalta hei. Nyt on sitten käynyt niin että... Kaitsu lopetti hengittämisen. Yritin kyllä elvyttää, mutta se ei enää herännyt. Se oli erittäin stressaantunut nukuttaessa eikä sydän kestänyt. Otan osaa. Voitte noutaa Kaitsun kotiin kun teille sopii.

Harvoin sitä itse murtuu niin totaalisesti. Aurinkoinen ja kaunis kevätpäivä loi tilanteeseen jotenkin pilkkaavan kontrastin sen surun keskelle. Soimasin heti itseäni siitä, etten kuunnellut omaa fiilistäni ja laittanut lääkärin toiminnalle stoppia siinä kohtaa kun se itsestäni tuntui tarpeelliselta. Olisiko tulos ollut tämä jos olisin mennyt mukaan ottamaan röntgenkuvia? Olisiko tulos ollut tämä eri lääkärin kanssa? Uskon niin. Olen kuitenkin saanut aina todella hyvää ja asiantuntevaa palvelua kyseiseltä klinikalta, ja on todella hämmentävää, kun sellainen taho johon tulisi luottaa, koulutettu eläinlääkäri, ei toimikaan kuten odotetaan. Soitin siskolleni jolle Kaitsusta oli tullut se rakkain kani heti Naatin jälkeen, soitin vanhemmille, yritin kerätä itseni ja lähdin heti takaisin klinikalle hakemaan Kaitsua, jotta voisimme haudata sen muiden poisnukkuneiden kanien viereen.

Klinikalla jäin odottelemaan tiskille omaa vuoroani. Kaitsun leikannut lääkäri käveli ohitseni, vilkaisi minua nopeasti, käänsi katseensa ja sanaa sanomatta jatkoi matkaansa. Ei tervehdystä, ei edes nyökkäystä. Onneksi Kaitsun minulle takatiloista hakenut hoitaja oli sentään empaattinen, ja antoi suruvalittelut ojentaessaan kuljetusboksin minulle.

Vaan mitä tästä opimme? Elämä antaa ja ottaa. Luota vaistoosi. Kyseenalaista välillä myös ammattilaisen toimintaa. Se on aivan varma että toista kertaa tämä lääkäri ei minun eläimiini koske. Toiveena olisi toki, ettei kanien kanssa tarvitsisi lääkärissä noin muutenkaan käydä.

***

Sellainen oli meidän alkuvuosi 2017. Pahaa enteilevä aloitus ei onneksi lopulta varjostanut koko loppu vuotta, mutta olisin mielelläni tämän kokemuksen jättänyt pois kokonaan. Millaisia eläinlääkärikokemuksia teillä on ollut, hyvässä ja pahassa? 

Pieni Naatti sairastaa, häntä hellikäämme

Piti oikein virkistää omaa muistia tämän aiheen saralta keskenjääneistä postausluonnoksista, aika kun on vilissyt ohi ihan silmissä. Palatkaamme siis ajassa taaksepäin viime vuoden kesään...

Innaltahan siis murtui varvas vuoden 2015 kesäkuun alussa, ja parin viikon kuluttua siitä todettiin, että varvas on parempi amputoida. Inna voi nykyään vallan mainiosti, tassusta ei edes huomaa yhden varpaan puuttumista ennen kuin sitä alkaa vertaamaan toisen tassun kanssa. Vaan juuri kun Innan varvas saatiin paremmille urille heinäkuun alussa, astui kuvioihin uusi ongelma.

Perjantaina 3.7.2015 lähdettiin siis Naatin kanssa kohti eläinklinikkaa. Sen maha oli todella turvonnut, ja muuten sen paino alkoi laskea. Maha Naatilla oli ollut isohko kesän alusta asti, ja epäilin sillä aluksi matoja juuri alkaneen ulkoruokintakauden takia. Matolääke ei saanut aikaan mitään muutosta, ja ajattelinkin Naatilla olleen vain pieni kesäpömppö, saihan se kuitenkin reilusti tuoreita. Papanat sillä olivat kuitenkin hyvälaatuisia ja kunto muuten hyvä. Kun se alkoikin sitten laihtua ja mahakin turposi entisestään, lähdettiin lääkärille.

Lääkärillä vahvisettiin omatkin epäilyni kohtuongelman suhteen - ultrassa kohtu oli aivan täysi nestettä. Meille annettiin kaksi vaihtoehtoa - joko eutanasia tai vaativa ja kiireellinen sterilaatio, jossa riskit olisivat suuret. Heidi (pikkusiskoni, jonka oma lellipupu Naatti on) päätyi leikkaukseen, vaikka todennäköisyys sen onnistumisessa ei ollut hääppöinen. Sterilaatio on muutenkin haastava leikkaus, ja nyt sitä oltaisiin tekemässä tulehtuneelle kohdulle päivystyksessä. Naatti jäi siltä istumalta klinikalle, ja kävimme hakemassa sille kaupasta ruokaa jotta sillä on apetta heti herätessään. Heidin kanssa suunnattiinkin sitten kotiin yöksi, odottelemaan lääkärin soittoa siitä, miten leikkaus on onnistunut. Yöllä kahden jälkeen klinikalta soitettiin, että Naatti on selvinnyt leikkauksesta ja operaatio sujui sen suuruuteen nähden hyvin. Leikannut lääkäri kehui Naattia oikeaksi teräskaniksi - sen kohdussa oli ollut kasvain, joka oli puhkaissut jo kohdun seinämän - tulehduksesta aiheutunutta nestettä oli valunut jo mahankin puolelle. Kasvain oltiin onneksi saatu poistettua kohdun kanssa ja mahalaukku huuhdeltu perusteellisesti sinne kertyneestä nesteestä. Täytyy vain nostaa hattua tälle päivystävälle lääkärille!

Naatti kotiutui lauantaina päivällä. Sen elintoiminnot olivat vakaat, mutta se oli aivan rättiväsynyt - koko päivän se vain makasi olohuoneemme lattialla surkuhupaisassa kokovartalopuvussaan. Se söi vain pieniä määriä persiljaa ja heinää kun syötimme sitä, annoimme sille lisäksi reilusti tukiruokaa ruiskun kanssa. Naatti sai myös kuurina kipulääkettä sekä antibioottia. Tästä alkoikin pitkä ja hidas paranemisprosessi - Naatti oli aivan voimaton ja laiha, eikä sille tuntunut alkuun maistuvan vesi taikka kiinteä ruoka. Päivä päivältä se kuitenkin onneksi meni parempaan suuntaan - ensin se nousi makuuasennosta istumaan, pian se jo liikuskeli ympäriinsä omatoimisesti. Parin viikon kuluttua oltiin jo aikalailla voiton puolella, kun Naatti pääsi muuttamaan väliaikaisesta fleecehuovin pehmustetusta sairashäkistään takaisin omaan tuttuun häkkiinsä.

Nykyään Naatti on elämänsä kunnossa ja innostunut jopa estehyppyharrastuksesta. Sen luonne on tasoittunut sterilaation myötä ja se on entistäkin seurallisempi ja kerjää rapsutuksia aina kun mahdollista. Kaikki päätyi siis lopulta parhain päin, vaikka silloin leikkauksen tuloksia odotellessa tunnelmat oli aika maassa ja toivo menetetty. Vaan onneksi tuo hassu teräskani jaksoi uhmata kuolemaa, eläköön Naatti!

Naatti 1.4.2016

Kesäkuun kisat ja varvashuolia

Jaha, vai niin. Niin sitä taas aloitellaan anteeksipyynnöllä ja häpeällä postaus. No, sama se. Anteeksi blogihiljaisuus (taas) ja nyt aiheeseen.

Aloitetaan ripeillä kisakuulumisilla, siirrytään sitten pikapikaa aivan toiseen aiheeseen. Lähes kuukausi sitten kisailtiin Ypäjällä, jossa pidettiin siis sekä lauantaina että sunnuntaina kisat Finnderbyn yhteydessä. Hevosia itse en ehtinyt katselemaan, mutta mitä tuosta, ehkä ens vuonna sitten. Jedi kisasi keskivaikeaa mutkaa lauantaina ja vastaavaa suoraa sunnuntaina. Lauantai ei mennyt mitenkään erityisen loistokkaasti, hajut vei voiton, sentään toinen kierros päästiin jo kahdella virheellä maaliin, ei siis huono sekään. Sunnuntaina Jedillä olikin jo tatsi päällä suoralla, ja se suoritti ensimmäisen kierroksen kahdella virheellä ja toisen täysin virheettä! Tämä riittikin hienosti kolmanteen sijaan, ja Jedi sai vihdoin värisuoran täyteen ruusukeseinälle :D Tulin myös siihen tulokseen että Jediltä saa aina parhaat suoritukset sunnuntaisin silloin kun se on jo lauantaina kisannut, täytynee alkaa hypyttämään sitä siis jo perjantaisin jotta homma olisi jo lauantaina hanskassa. Ellei sitten pikkumiehen voimat jo hiivu sunnuntaihin mennessä... No, tätä pitää hioa vielä!

Ypäjän kuvat © MaiSu & Ansku, Pälkäneen kuvat © MaiSu

Viikko Ypäjän jälkeen Jedi lähti lauantaina Anniinan matkaan Puotinharjuun kisailemaan keskivaikeaa mutkaa. Ei tullut klassausta sieltäkään, ekan kierroksen se meni kuudella virheellä ja arvosteluluokan ollessa C ei se enää päässyt toiselle kierrokselle yrittämään uudelleen. Mutta ehkä se oli taas se lauantaikankeus... Sunnuntaina pääsin sitten jo itsekin taas kisailemaan Pälkäneelle. Ja kuinka ollakaan, sunnuntain ollessa kyseessä Jedi tykitteli molemmat kierroksen keskivaikeassa suorassa puhtaasti maaliin. Pikkumies sijoittui neljänneksi ja kappas, klassautui siis suoralta radalta vaikeaan! Oi voi, pienestä rääpäleestä on kasvanut jo pieni estehirmu. Tai no, katsotaan miten se lähtee vaikeaa hyppäämään, mutta sinne ollaan kuitenkin jo päästy ja se ylittää itsessäänkin jo ihan kaikki odotukset. Mikäli Jedi saa klassauksen jokaisesta vaikeasta suorasta tästä eteenpäin voisi se klassautua jo eliittiin sm-kisaviikonloppuna... Ihan  älytöntä! Todennäköisyys tälle on kuitenkin aika olematon, mutta silti, oho.

Tässä välissä sellainen maininta että pieni piskuinen fiesta jäi omalta osaltani eläkkeelle ja ostin itselleni uuden maantiekiiturin. Vanhassa tutussa foortissa pysytään, nykyään vaan 'hitusen' isommalla meiningillä, fiestaan verrattuna jättiläismäinen farkku mondeo toimii nimittäin nykyään meikäläisen karjankuljetusautona! Onneksi rakkaasti punaisesta paholaisesta ei kokonaan päästä eroon meidän perheessä, se nimittäin siirtyy pikkusiskon käyttöön kun tämä saa autokortin kesän lopulla.

No mutta, sitten seuraavaan aiheeseen. Innan varpaaseen nimittäin. Taas kerran. Viime syksynä murtui vasemman takajalan sisin varvas, tällä kertaa oikean vastaava. Miten, you may ask. Ei hajuakaan! Häkissä hiekkapohja ja vanerinen pesämökki, joitten ei pitäis millään ilveellä olla turvallisuusriski. Ei voi kun päätellä Innan leikkineen seinäkiipeilijää häkin verkkoa apuna käyttäen. Ypäjä-viikonloppuna huomattiin murtunut varvas kun Inna ei varannut painoa jalalle, maanantaina suunnattiin lekurille jossa röntgenkuvien jälkeen todettiin että jalka pakettiin ja kahden viikon päästä kontrolli. Tämän viikon maanantaina käytiin sitten kontrollissa, eikä röntgenkuvissa näkynytkään odotettu terve, luutunut varvas, vaan huonosti kiinnittynyt murtuma ja irtopaloja. Koska irtopalojen takia varpaasta ei koskaan tulisi kivutonta, on meillä huomenna edessä leikkaus, jossa tämä varvas siis tullaan amputoimaan. Innan elämää yhden varpaan puuttuminen ei tule haittaamaan, enemmän se on meikäläinen joka hermoilee leikkauksen suhteen. Onneksi on Turun seudun osaavin kanieläinlääkäri asialla!

Palaillaan pikapuoliin kun meidän joukko on yhtä varvasta köyhempi!

Epäonnea matkassa

Meille ei kuulukkaan tällä hetkellä ihan niin megahyvää kuin normaalisti. Olen vieraillut eläinlääkärillä kanien kanssa yhteensä vuodesta 2007 lähtien yhden käden sormilla laskettavan määrän (+ kastroinnit) ja n. viikon sisään on sijoittunut näistä vierailuista kaksi.

Viime viikolla lähdettiin lekurille Innan muksun, Fabion, kanssa. Raukka ontui jalkaansa, josta jo kotona huomattiin ilkeän näköinen haava, lääkärillä otetuista röntgenkuvista paljastuikin sitten paha murtuma, jonka kuntoon saaminen oli hyvin epätodennäköistä. Niimpä se reissu jäikin sitten pienen Fabsun viimeiseksi, hei hei pikkuinen :(  En edelleenkään tiedä mihin Fabsu oli jalkansa telonut, todennäköisesti sen erittäin osuvalla lisänimellä "Tarzan" oli osuutta asiaan... Jalka oli todennäköisesti jäänyt jonnekin väliin josta pupu oli sitä riuhtonut irti kohtaloikkain tuloksin.

Mitä poika edellä sitä äiti perässä?

No, eipä aikaakaan kun siis saatiin taas syy lähteä lääkärin pakeille. Huomasin nimittäin Innan jalassa jotain outoa keskiviikkoillalla. Inna ei ontunut jalkaansa tai tuntunut aristavan sitä muutenkaan, mutta vasemman takatassun sisimmäinen varvas oli vääntynyt hassusti sivulle. Inna ei jännittänyt varvasta mitenkään vaan se oli löysä, heiluteltavissa sivulle vapaasti. Seuraavana aamuna varasin ajan lääkäriltä perjantaille kun torstaina ei sopivia aikoja löytynyt ja Innaa ei kummallinen varvas tuntunut haittaavan, kipulääkettä annoin sille silti varalta.

Lääkärillä marssittiin sitten röntgeniin, tällä kertaa sain itse pitää Innaa paikoillaan koko toimituksen ajan, reipas oli tyttönen vaikka vieras tilanne ja lämmin sisäilma sitä hieman ärsyttivätkin. Murtumahan siellä varpaassa lymyili, onneksi ei samanluokan kuin Fabiolla. Kotiin lähdettiin Innan takajalka somassa paketissa sidottuna ja kipulääkkeen kera. Viikon päästä mennään sitten kontrollikäynnille, toivotaan että varvas olisi alkanut luutua oikealle paikalleen ongelmitta. Kyllä me tästä sentään hengissä selvitään, onneksi Inna ei ole kuitenkaan ihan niin rämäpää kuin poikansa :)

Innaa ei itseään tunnu jalan paketti häiritsevän, kunhan pesee koipeansa normaaliin malliin vaikka tiellä on kerros pehmikettä ja sideharsoa. Kertaalleen olen jo koko paketin vetänyt varovasti paikalleen kun se on lähtenyt valumaan jalasta pois, eipä tuolle oikein mitään mahda kun Inna ei malta olla heittämättä iloloikkaa jalastaan huolimatta ja eikä tuota sidettä voi paljoa jalan ympäri kiristää ettei veri lakkaa kiertämästä :D No, jos tuo ihan mahdottomaksi menee niin käydään pistämässä uusi paketti lääkärillä vielä tän viikon aikana.

Innalla on nyt jonkinsortin pomppukielto, häkissä ollut taso ei siis ollut ominainen somiste varpaan parantumista ajatellen. Kun taso ei ole kerran siirrettävissä, siirrettiin puput, uuteen häkkiin tietenkin. Päivisin tiimi I&J oleilee siis komppariaitauksessa nurtsilla, yöt ne viettävät sisällä tehdashäkissä kun aitauksesta nuo älyköt vois vaikka kaivaa itsensä hyvällä tuurilla pihalle yön pimeinä tunteina. Näistä häkkijärkkäilyistä johtuen päätin sekoittaa pakkaa vielä vähän lisää, siirsin Naatin ja Amien ulkohäkkiin (erikseen siis) ja Innan muksut sisälle Naatin lukaaliin.

 Kauhukaksikko nauttii illan viimeisistä auringonsäteistä aitauksessaan. Laatikossa siis heinää mikäli joku ajatteli sen uupuvan kokonaan.

Siitä epäonnesta puheenollen... Naatista ja Amiesta ei sitten tullutkaan parhaat kaverit. Tässä ollaan kokeiltu ties mitä kikkoja tyttöjen tutustuttamiseksi mutta en sitten tiedä mistä hiertää. Nuo on luultavasti vaan turhan paljon samanluonteisia, arkuudesta johtuva varautuneisuus estää kunnon tutustumisen ja tilalla on vain rajun näköisiä ninjapotkuja toisen kylkeen ja hampaat irveessä taistelua. Amie lähtee siis takaisin Carolle sitten kun saadaan kyyti järkkäiltyä, harmittaa kovasti että tässä nyt kävi näin :(