Tappajajäniksen elämää

Huom! Näin alkuun todettakoon että blogissa on ulkoasun vaihto kesken, fontit on vähän mitä sattuu puhumattakaan linkkien väreistä sun muista :D Duunailen homman loppuun huomenna, nyt ei enää riitä ikä eikä terveys tuon koodin vääntämiseen tänä iltana.

Mutta, itse asiaan. Aattelin että vois kertoilla vähän Naatin aka tappajajäniksen kuulumisia tähän väliin. Paljon tulee kyselyitä siitä miten sillä menee ja miten se on meillä pärjäillyt, siispä kaiketi ihan aiheellista kirjoittaa aiheesta myös postaus.

No mitä Naatille nyt sitten kuuluu? Hyväähän sille! Kesä on Naatilla lähtenyt käyntiin siinä missä perheen muillakin pitkäkorvilla, se saa hengailla ulkohäkissä muutaman tunnin päivittäin, oma häkki sille valmistunee ulos kesäkuun alussa. Omassa häkissään sillä on sisällä taso, jota se rakastaa ylikaiken, otsarapsutukset on edelleen se paras juttu koko maailmassa ikinä. Torstaina jänis täytti 2 vuotta, seuraavat pupujen synttärit juhlitaankin tässä talossa vasta ensi vuoden puolella.

Osaako Naatti sitten käyttäytyä? Osaahan se! Aggressiivisuutta en ole havainnut tässä jänössä kertaakaan kun se on meillä ollut, enkä edes liioittele kun sanon, että yleisellä tasolla se osaa käyttäytyä paljon paremmin kuin esimerkiksi Jali. Naatti on siisti, rauhallinen (paitsi ruoka-ajan koittaessa) ja hellyydenkipeä. Se norkoaa rapsutuksia ja merkkaa leuallaan jokaisen asian joka sen eteen sattuu. Kyllähän siitä huomaa että se on puoliksi belgianjänis (ei ole mikään sylipupu ja jaloista löytyy kyllä ponnuvoimaa) mutta kannettaessakin se pysyy kiltisti aloillaan eikä välitä vaikka sen korvia vääntelisi mihin ilmansuuntaan tahansa (jep, eläinrääkkäystä, hyi hyi).

Ulkoillessa vapaana Naatti antaa ottaa itsensä kiltisti kiinni ja tykkää spurttailla nurtsilla voikukkien keskellä. Kaverinhan tuo varmasti mielellään samaan häkkiin ottaisi, katsotaan josko sekin tästä vielä kesän myötä järjestyisi :) Kaverin turva saattaisi myös tuoda Naatille lisää itsetuntoa, nyt se on suhteellisen arka eikä oikein osaa turvautua mihinkään tiukan paikan tullen vaan tyytyy loikkimaan häkin tason alle piiloon. Rohkeutta se on kuitenkin saanut paljon enemmän sitten kotiutumisensa, alkaa selkeästi tulla tutuiksi meidän perheen menot ja meiningit.

Ei kai tässä muuta voi todeta kuin että Tappajajänis is here to stay.