Muksukuvia ja muutoksia

Heissulivei! Tuntuu että aika olis vaan suhahtanut silmien edessä ja Meemin muksutkin tulevat luovutusikään jo alkavan viikon torstaina. Aivan, en edes infonnut blogissa että muksut ovat totta tosiaan syntyneet ja kasvaneetkin jo rutkasti sen jälkeen. Meemi teki komean heinäpesän 14.7. ja synnytti vielä samana päivänä peräti 7 hyvinvoivaa muksua, joista 6 naaraita ja yksi ainokainen uros.

Olen hoitanut "tiedotuspuolta" facebookin puolella, ja julkaisin siellä myös lapsosten nimet reilu viikko sitten. Viidellä muksulla on jo kodit tiedossa, kaksi etsii siis edelleen omaa kotia.

u. Banarama's Varekai *myynnissä*

n. Banarama's Dralion *myynnissä*

n. Banarama's La Nouba

n. Banarama's Quidam

n. Banarama's Koozå

n. Banarama's Amaluna

n. Banarama's Paramour

Sitten se muutospuoli! Olen tullut siihen tulokseen, ettei tämä kerrostaloasuminen ole kanien juttu. Yksi menee vielä lemmikkinä kun se saa itselleen kaiken huomion ja ajan, mutta useamman pitäminen ei ole mielestäni (ainakaan omalla kohdallani) oikein kaneja kohtaan - ne joutuvat jakamaan ajan huomion ja jaloittelun kohdalla, ja kun otetaan huomioon että asun yksin ja teen usein pitkää työpäivää, se aika ei alun alkaenkaan ole kovin runsasta. Perushoitotoimenpiteet eivät ole ongelma, enemmänkin se yksilöllinen seurustelu ja jaloitteluaika. Kanit ovat minulle eritoten lemmikkejä, ja lemmikki menettää arvonsa mikäli se kököttää yksinään häkissä pitkiä aikoja päivässä. Siispä aijon vähentää kanimääräni yhteen.

Kyseessä ei lopulta ole määrän suhteen dramaattinen muutos, sillä kanejahan minulla on yhteensä "vain" kolme. Jedi jää kotiin, sillä se on minulle se kaikkein tärkein ja rakkain kani kaikista. Meemi ja yksi sen muksuista lähtee takaisin Iidalle, joka sen minulle alunperin myi, ja olen tästä todella iloinen. Meemi lapsineen saa varmasti juuri sellaisen kodin kun se ansaitseekin. Lupaava estekaninalku Peeka tulee etsimään uutta kotia kasvattajansa Katrionan kautta, ja uskon että myös sille löytyy ihana koti, joka on innostunut harrastamaan sen kanssa jopa estehyppyä.

Päätöksenä kanimäärän vähentäminen on itselleni todella vaikea asia, sillä olen aina ottanut kanini sillä periaatteella että tulen niistä huolehtimaan ihan loppuun asti. Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun luovun yhdestäkään kanista, kasvattimuksut poissulkien. Uskon silti, että teen oikean ratkaisun tässä tilanteessa.

On varsin huojentavaa, kun kaikki sujuu näin mutkattomasti asian suhteen. Kaniharrastus ei ole missään nimessä itseltäni jäämässä pois, onhan minulla Jedi sekä vanhempieni luona holskikaksikko sekä Naatti. Estekanikasvatus on edelleen yksi haaveistani, mutta juuri tässä elämäntilanteessa ei ole sen aika. Katsotaan siispä mitä tulevaisuus tuo tullessaan :) 

Kukkuluuruu! + nopeat kisakuulumiset

Tiistaina lähdettiin Anniinan kanssa kohti Hämeenlinnaa, tarkoituksenamme hakea kotiin muuan pupukaksoset. Kotiin saavuttiinkin sitten vasta iltamyöhään, mutta ei ollut turha reissu - kyllä pienten höpönassujen takia kannattaa vähän nähdä vaivaakin.

Kyseessä ovat siis Katrionan kasvatit, Vilan ja Alvinin muksut, eli Jedin veljenlapset. Poitsu lähti Anniinalle asustamaan ja sai nimekseen Melman, tyttö muutti tänne meikäläisen hoiviin ja sai nimekseen Peeka. On taas hauskaa kun meillä on Anniinan kanssa kanisisarukset, Jedin ja Alvinin menoa on ollut hauska seurata ja ihmetellä. Saa nähdä millaisia seikkailuja Peekan ja Melmanin kanssa koetaan :)

Ikää Peekalla on vasta 8 viikkoa, nyt siis vaan eletään päivä kerrallaan ja tutustutaan toisiimme. Neiti on varsin rohkea ja utelias tapaus, ruoka maistui heti kun päästiin kotiin ja otsarapsutukset otetaan vastaan erittäin auliisti. Reilun kuukauden kuluttua aletaan varmaan tutustua esteisiinkin, saa tosin nähdä milloin päästään lopulta kisaamaan, ei tiedä kuinka kauan tuo kurja RHD2-virus pitää kisakauden jäissä. No, kotosalla onneksi voidaan hypellä sitten enemmänkin jos ei kilpailuihin välttämättä päästäkään. Toivotaan että Peeka on perinyt isänsä ja äitinsä hyppytaidot, jännittävä nähdä mille tasolle sen kanssa lopulta pompitaan!

Meemi Paneliassa 14.5.2016

Lopuksi vielä ripeästi Panelian kisaterveisiä :) Päivä oli itselleni aika raskas, kipeänä vietin suurimman osan aikaa auton takapenkillä peiton alla. Ei olisi välttämättä kannattanut lähteä tuohon reissuun, hain nimittäin seuraavana päivänä sairaslomaa joka lopulta venyi lähes kaksiviikkoiseksi. No, puput meni sentään kivasti, siitä kiitos Anniinalle joka ohjasi ne sillä välin kun allekirjoittanut teki hidasta kuolemaa yskien ja vaikertaen.

Helpossa mutkassa hyppivät Naatti ja ensikertalainen Meemi. Naatti oli ihan liekeissä kun ohjasin itse sen ensimmäisen kierroksen, se eteni hienosti ja kokeili kaikkia esteitä rohkeasti. Lopullinen tulos 4+2 arvosteluluokan ollessa B, vaan eihän me Naatin kanssa kisailla kovin tavoitteellisesti :D Meemi meni omaan kokemukseensa nähden hyvin, näissä kisoissa se hyppi nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä a) mutkarataa ja b) rataa joka koostui yli kolmesta esteestä. Kuten kotona, itse hypyt eivät tuottaneet ongelmia, enimmäkseen vain eteneminen esteiden välillä. Lopullinen tulos 6+2 eli toka kierros menikin jo varsin mallikkaasti! Eiköhän se siitä lähde sujumaan. Jedi kisasi eliitti korkeudessa päivän päätteeksi. Se ei tuntunut olevan ihan parhaassa iskussa, mutta jäbä petrasi lopussa hienosti ja voitti luokan 85 sentin hypyllään, ansaiten ensimmäisen sertinsä - aikamoista! :)

Kisakauden tauon takia päätin yrittää astuttaa Meemin jo nyt. Alunperin oli tarkoitus kisailla sen kanssa ensin, mutta nyt kun kisoja ei ole hetkeen tulossa niin kokeillaan muksuja heti :) Mikäli Meemi tiinehtyi ekalla yrittämällä pitäisi poikasia syntyä aikalailla tasan 3 viikon päästä. 

Meemi

Mikä meemi? No tämä Meemi! kolmisen viikkoa sitten käänsin auton kohti Urjalaa, kun sain vihdoin haettua kotiin kauan odotetun kanivahvistuksen. Meemi on siis valloittava ja kaunis pupuneiti, puoliksi ranskanluppa, puoliksi leijonanharjas/hermeliini-risteytys. Sen on tarkoitus toimia yhtenä osatekijänä omassa estekasvatuksessani, toivon mukaan saamme jälkikasvua jo kesän aikana :) Ikää neidillä on hitusen alle 9kk.

Haluaisin kovasti kokeilla esteitä Meemin kanssa ennen poikasia, mutta saa nähdä kuinka paljon tässä lopulta ehditään harjoitella. Olen tyttöä pari kertaa hypyttänyt kotona, ei kovin kummoisin tuloksin - hyppytyyli ja ponnitus on enemmänkin kuin kohdallaan, meillä on vaan ollut erimielisyyksiä sen suhteen, mikä on menosuunta ja mennäänkö ollenkaan. Valjaissa Meemi liikkuu kyllä reippaasti ja itsevarmasti, musta vaan tuntuu että se on turhan fiksu hyppimään esteitä jonomuodostelmassa... Turhaa työtähän se on! No joo, eiköhän tämä tästä. Ei ole maailmanloppu jos ei päästä kisaamaan ennen muksuja, eihän Innakaan innostunut esteistä kun vasta mammaloman jälkeen. Mitäpä siis Meemiäkään murehtimaan. Paneliassa on kisat tänä lauantaina, siellä olisi helppo mutka johon myös Meemi pääsisi kisailemaan. Katsotaan!

Tulevilta muksuilta toivon kovasti pitkää, lihaksikasta kroppaa sekä miellyttävää, rohkeaa luonnetta esteille. Suunnitelmissa on käyttää Jediä isipupun roolissa, mitä tuskin jäbä pistää pahakseen. Se on muuten aloittanut eliittiuransa hienosti suoralla radalla, mutkalta metsästetään vielä viimeistä klassausta vaikeasta. Hiljaa hyvä tulee, kuulemma. Odotan innolla Panelian kisoja, joissa Jedi pääsee pitkästä aikaa kokeilemaan korkeushyppyä. Jos saadaan siellä tarpeeksi kaneja eliitti korkeutta kisaamaan, on meillä mahdollisuus saada ensimmäinen serti korkeudesta! Huisi juttu.

Pieni Naatti sairastaa, häntä hellikäämme

Piti oikein virkistää omaa muistia tämän aiheen saralta keskenjääneistä postausluonnoksista, aika kun on vilissyt ohi ihan silmissä. Palatkaamme siis ajassa taaksepäin viime vuoden kesään...

Innaltahan siis murtui varvas vuoden 2015 kesäkuun alussa, ja parin viikon kuluttua siitä todettiin, että varvas on parempi amputoida. Inna voi nykyään vallan mainiosti, tassusta ei edes huomaa yhden varpaan puuttumista ennen kuin sitä alkaa vertaamaan toisen tassun kanssa. Vaan juuri kun Innan varvas saatiin paremmille urille heinäkuun alussa, astui kuvioihin uusi ongelma.

Perjantaina 3.7.2015 lähdettiin siis Naatin kanssa kohti eläinklinikkaa. Sen maha oli todella turvonnut, ja muuten sen paino alkoi laskea. Maha Naatilla oli ollut isohko kesän alusta asti, ja epäilin sillä aluksi matoja juuri alkaneen ulkoruokintakauden takia. Matolääke ei saanut aikaan mitään muutosta, ja ajattelinkin Naatilla olleen vain pieni kesäpömppö, saihan se kuitenkin reilusti tuoreita. Papanat sillä olivat kuitenkin hyvälaatuisia ja kunto muuten hyvä. Kun se alkoikin sitten laihtua ja mahakin turposi entisestään, lähdettiin lääkärille.

Lääkärillä vahvisettiin omatkin epäilyni kohtuongelman suhteen - ultrassa kohtu oli aivan täysi nestettä. Meille annettiin kaksi vaihtoehtoa - joko eutanasia tai vaativa ja kiireellinen sterilaatio, jossa riskit olisivat suuret. Heidi (pikkusiskoni, jonka oma lellipupu Naatti on) päätyi leikkaukseen, vaikka todennäköisyys sen onnistumisessa ei ollut hääppöinen. Sterilaatio on muutenkin haastava leikkaus, ja nyt sitä oltaisiin tekemässä tulehtuneelle kohdulle päivystyksessä. Naatti jäi siltä istumalta klinikalle, ja kävimme hakemassa sille kaupasta ruokaa jotta sillä on apetta heti herätessään. Heidin kanssa suunnattiinkin sitten kotiin yöksi, odottelemaan lääkärin soittoa siitä, miten leikkaus on onnistunut. Yöllä kahden jälkeen klinikalta soitettiin, että Naatti on selvinnyt leikkauksesta ja operaatio sujui sen suuruuteen nähden hyvin. Leikannut lääkäri kehui Naattia oikeaksi teräskaniksi - sen kohdussa oli ollut kasvain, joka oli puhkaissut jo kohdun seinämän - tulehduksesta aiheutunutta nestettä oli valunut jo mahankin puolelle. Kasvain oltiin onneksi saatu poistettua kohdun kanssa ja mahalaukku huuhdeltu perusteellisesti sinne kertyneestä nesteestä. Täytyy vain nostaa hattua tälle päivystävälle lääkärille!

Naatti kotiutui lauantaina päivällä. Sen elintoiminnot olivat vakaat, mutta se oli aivan rättiväsynyt - koko päivän se vain makasi olohuoneemme lattialla surkuhupaisassa kokovartalopuvussaan. Se söi vain pieniä määriä persiljaa ja heinää kun syötimme sitä, annoimme sille lisäksi reilusti tukiruokaa ruiskun kanssa. Naatti sai myös kuurina kipulääkettä sekä antibioottia. Tästä alkoikin pitkä ja hidas paranemisprosessi - Naatti oli aivan voimaton ja laiha, eikä sille tuntunut alkuun maistuvan vesi taikka kiinteä ruoka. Päivä päivältä se kuitenkin onneksi meni parempaan suuntaan - ensin se nousi makuuasennosta istumaan, pian se jo liikuskeli ympäriinsä omatoimisesti. Parin viikon kuluttua oltiin jo aikalailla voiton puolella, kun Naatti pääsi muuttamaan väliaikaisesta fleecehuovin pehmustetusta sairashäkistään takaisin omaan tuttuun häkkiinsä.

Nykyään Naatti on elämänsä kunnossa ja innostunut jopa estehyppyharrastuksesta. Sen luonne on tasoittunut sterilaation myötä ja se on entistäkin seurallisempi ja kerjää rapsutuksia aina kun mahdollista. Kaikki päätyi siis lopulta parhain päin, vaikka silloin leikkauksen tuloksia odotellessa tunnelmat oli aika maassa ja toivo menetetty. Vaan onneksi tuo hassu teräskani jaksoi uhmata kuolemaa, eläköön Naatti!

Naatti 1.4.2016

Lupa kehittyä myönnetty

Vuoden alussa naapurimaassa kuhistiin, kun Clara Nordquist kirjoitti blogiinsa siitä, miten koki kanien käsittelyssä esteradalla olevan parantamisen varaa. Meillä Suomessa aihe ei kirvoittanut kovin suurta mielipiteenvaihtoa, lieko syynä sitten kielimuuri taikka erot estehyppykulttuureissa maiden välillä – onhan tuolla isommissa piireissä enemmän aihetta huolestua kuin täällä harmonisessa lintukodossamme. Näinköhän?

Totuus on itseasiassa päinvastainen. Ruotsissa ohjaustyylit ovat aivan eri tasolla kuin meillä Suomessa (ruotsalaisten kannalta positiivisessa mielessä), ja tästä huolimatta rakkaat naapurimme näkevät ohjaustavoissaan paljon parannettavaa. Meillä harvoin kukaan kanssaharrastajista puuttuu koko harrastajakunnan toimintatapoihin. Onhan sitä ennenkin kuultu estehyppyä harrastamattomien suusta, miten näyttää ilkeältä kun pupua kiskotaan hihnasta tai kun sitä käsin ”kannustetaan” esteen edessä hyppäämään tökkimällä ja suulla naksuttamalla. Pyh, sehän on vain pelin henki. Pupua ei huvita, sitä pitää vain hieman rohkaista. Onhan sitä aikojen saatossa todettu, että naksutus, hihnasta veto ja kyljistä tökkiminen näkyvät parempina tuloksina. Niinpä varmaan. Todettua kuitenkin on, että monen silmään meno esteradalla näyttää hurjalta, kenties jopa ilkeältä. Kokeneen harrastajan on helppo todeta, että näin tätä pupua vain ohjataan, se on tottunut tällaiseen ohjaustyyliin, mutta ei se poista sitä totuutta, että ulkopuolinen kokee tilanteen kanille epämiellyttäväksi. Onko koskaan käynyt mielessä, että tässä ajatuksessa on jotain perää? Ihmiselle on luontaista olla kiinnittämättä huomiota asioihin, jotka ovat jo rutiineja, jotka tulevat jo täysin selkärangasta ja joihin on vaan yksinkertaisesti totuttu. Kanin ohjaaminen radalla on juurikin tällainen asia, tapa, tyyli jolla kukin on tottunut kania ohjeistamaan. Ei sitä tarvitse sen enempään miettiä, sitä vaan menee ja tekee, ihan kuin aina ennenkin. Sama muiden suorituksia katsellessa – näinhän me ollaan aina kaneja ohjattu, ja ohjataan tulevaisuudessakin. Epäkohdat ja ongelmat sulautuvat tuttuun tyyliin kuin loinen isäntäänsä ja huomataan vasta kun epätoivottu vieras on päässyt ottamaan osakseen aivan liikaa asuinpinta-alaa. Saman ongelman äärellä olemme nyt keskustellessamme kanin ohjauksen epäkohdista.

Kani on saaliseläin, jolle on ominaista pyrkiä pakoon erilaisia ääniä tai tilanteita. Omat lemmikkikanimme ovat tulleet pitkän matkan siitä, miten niiden esi-isät toimivat luonnossa, mutta kani on edelleen perusluonteeltaan arka eläin. Itsestäänselvää on, että kanille ei saa huutaa, sitä ei saa väkivalloin potkia tai heitellä, eikä sitä saa pelästyttää tömistelemällä. Kukaan ei halua aiheuttaa omalle rakkaalle lemmikilleen pahaa mieltä tai sydämentykytyksiä omalla käytöksellään. On kuitenkin hyvä muistaa, että me koemme monet asiat erilaisina kuin kani ne kokee. Meille suulla naksuttaminen saattaa olla vain rohkaiseva kannuste, kani saattaa taas hermostua jatkuvasti kovasta äänestä, joka seuraa sitä kaikkialle, missä se liikkuu esteradalla. Meille hellä pepusta ja kyljestä tuuppinen on vain ohjeistavaa korjaamista, kani voi taas väistää kosketusta koska kaipaa omaa tilaa ja rauhaa ilman, että ihminen seuraa sitä kuin hai laivaa. Maailma näyttää kovin erilaiselta kanin näkökulmasta. Toki asiaan vaikuttaa myös se, mihin kani on tottunut, mutta tottuminen ei ole synonyymi positiivisen muistijäljen kanssa. Kani saattaa edetä radalla, koska haluaa pois epämiellyttävästä tilanteesta, ei niinkään silkasta hyppimisen ilosta. En missään nimessä sano, että jokainen kisakani inhoaa kilpailutilannetta, enhän olisi harrastaja itsekään jos ajattelisin näin. Tarkoitukseni on sanoa, että jatkuvan paineen luomisen sijaan meidän olisi oiva aika kokeilla, miten hommat sujuisivat kanin ehdoilla, positiivisen onnistumisen kautta. Tällaisesta kilpailutyylistä on positiivisia esimerkkejä nähtävillä myös nykyisissä kisapiireissä, nyt vaan pitäisi päästä niistä huonommista tavoista eroon.

Otetaanpa hetkeksi pieni hengähdystauko, ja virkistetään muistia Suomen Estekanit ry:n virallisten kilpailusääntöjen äärellä.

Sääntö nro 19: ”Kanin on liikuttava radalla ja ylitettävä esteet omasta vapaasta tahdostaan. Sitä saa ohjata eteenpäin käsien avulla, mutta kantaminen esteiden välillä on kielletty. Jalkojen käyttö ohjaamiseen on kielletty. Kania ei saa vetää eikä nostaa hihnan avulla esteiden välillä tai esteen yli. Hihnaa ei saa käyttää piiskana. Kania ei saa pelotella eteenpäin radalla tömäyttelemällä tai käyttämällä kovaa ääntä. Kania ei saa pakottaa eteenpäin radalla jatkuvalla koskettelemisella tai käsittelemisellä. Ohjaajalla ei saa olla hihnakäsi kanin etupuolella juuri ennen esteen ylitystä, sen aikana tai juuri sen jälkeen. Rikkomuksista hyppypari suljetaan luokasta varoituksen jälkeen...-”

Pitkälti samaa virttä jatkaa myös sääntö nro 20: ”Osallistuja, joka käsittelee kania varomattomasti, nostaa sitä selästä, selkä- tai niskanahasta, pudottaa maahan tai muulla tavalla käsittelee sitä huonosti, hylätään varoituksen jälkeen. Tämä pätee sekä ennen kilpailua, sen aikana että sen jälkeen.”

Aivan, selvät on sävelet, näillähän säännöillä me tätä peliä pelataan. Lajin ykkösmainoslausehan on, että sitä harrastetaan kanin ehdoilla, ja että hyppiminen perustuu kanin omaan tahtoon hyppiä, pakottaminen on ehdoton nounou. Jokin ei silti täsmää, mikäli ulkopuolisten silmin kaneja tökitään eteenpäin tai jopa pelotellaan radalla ääntä tai muuta keinoa apuna käyttäen. Herätys, arvon kanssakisaajat. Ei säännöissä mainittu kanin huono käsittely ole vain kärjistettyä hihnalla piiskaamista tai hännälle astumista. Mikään asia ei tässä kurjassa maailmassa ole noin mustavalkoista. Säännöt kieltävät jatkuvan koskettelemisen – tällaista toimintaa voidaan todistaa lähes poikkeuksetta joka kisoissa yhden tai useamman ohjaajan toimesta. Säännöissä sanotaan että hihnalla ohjaaminen on kielletty – väitän, että suurin osa nykyisistä kilpailijoista harrastaa tätä enemmän tai vähemmän. Varomatonta käsittelyä ilmenee yleensä esimerkiksi aloittelevilla kilpailijoilla, kun kisatilanne jännittää ja tulee sählättyä – tästä huolimatta jokaisen tulisi kiinnittää paremmin huomiota siihen, kuinka kaniaan koskee, nostaa, kantaa, kannustaa... Nämä ovat juuri niitä asioita, joihin ei kiinnitä itse huomiota, mutta ulkopuolinen kiinnittää. Itsestäänselvyyksiä, joita ei osata kyseenalaistaa. Tai vaihtoehtoisesti, ei haluta kyseenlaistaa – eihän meistä kukaan tahallaan kaniansa laiminlyö, eikä siihen myöskään pyri, päinvastoin.

Mistä päästäänkin itse aiheen äärelle – en ole kirjoittamassa tätä kirjoitusta ohjaajamestarin näkökulmasta. Itseasiassa aivan päinvastoin, itselläni on vielä pitkä tie mitä kanin ohjaamiseen esteradalla tulee. Onneksi opin jatkuvasti, ja minulla on nimenomaan halua oppia. Oppimisprosessin yksi tärkeimmistä osa-alueista on kritiikin vastaanottaminen ja myös omien vikojen tiedostaminen. Olisi oikea sudenkuoppa todeta, että nyt osaan ohjata täydellisesti, ja piste. Aina, ihan aina, on parannettavaa, meistä jokaisella. Siispä kirjoitan tätä kirjoitusta niin muille esteharrastajille, kuin myös erityisesti itselleni. Minusta ei tule sellaista ihmistä, että en halua kehittyä. En suostu siihen. Olen kilpailunhenkinen siinä mielessä, että haluan olla omassa lajissani paras. Kikka onkin siinä, että samalla tiedostan, että tätä päämäärää en tule saavuttamaan koskaan. Aina löytyy joku minua parempi. Se ei silti tarkoita, että täydellisyyden tavoittelu olisi turhaa, se on parhaimmillaan erittäin motivoivaa ja tuottavaa, toki äärimmäisyyksiin vietynä uuvuttavaa. Pääasia on kuitenkin, että on halua kehittyä. Ottakaa siis jokainen nyt syyniin omat heikot kohdat ohjauksessa, oli se sitten kanin turha koskettelu, jatkuva naksuttelu, tai raju hihnakäsi. Tiedostakaa ongelmat, ja pyrkikää korjaamaan tottuja tapoja käytännössä. Pahoista tavoista on hankala päästä irti, mutta se ei ole missään nimessä mahdotonta. Kysykää neuvoa ja mielipidettä kanssaharrastajilta, sekä keskustelkaa kokemuksista. Yhdessä tälläkin harrastajaporukalla saadaan varmasti eniten onnistumisia aikaiseksi.

Miten tilannetta tulisi sitten korjata, muuten kuin vertaistukea hyväksi käyttäen? Itse ainakin pian valmiina helpon tuomarina aion huomauttaa kilpailijoille herkemmin huonosta käsittelystä, vaati se sitten nipottajan leimaa tai ei. Samaa toivon myös muilta tuomareilta, onhan tehtävänne nimenomaan valvoa että yhteisiä sääntöjä noudatetaan tällaisissa tilanteissa poikkeuksetta. Kavereita ei saa suosia, eikä päästää kokeneen kisaajan korjausliikettä vaativaa hypytystyyliä läpi sormien – kuten sanottu, jokaisella meistä on parantamisen varaa, ja tulee aina olemaan. Esimerkillistä toimintaa nähtiin tämän vuoden ensimmäisissä kisoissa, joissa kanssakisaaja huomautti radalla kulkevalle ohjaajalle kanin käsittelystä, vaikka tällainen vaatiikin paljon rohkeutta – hatun nosto tästä. Tarkoitushan ei missään nimessä ole loukata ketään tai solvata, vaan nimenomaan auttaa kaikkia yhdessä kohti parempaa lopputulemaa. Huomautus tai kritiikki ei ole häpeä, se tulee ottaa nöyränä vastaan ja ottaa siitä opikseen. Koskaan en ole huomannut kenenkään huomauttaneen kanin käsittelystä syyttä tai liian herkästi, joten palaute on aina ansaittua, hyvässä ja pahassa. Itse ainakin toivon että omasta tekemisestäni annettaisiin palautetta aktiivisemmin, jotta voisin kehittyä. Ilman ulkopuolisen näkökantaa kun on hankala hahmottaa, mitkä on oman tekemisen kipupisteet.

Millaiseen ohjaustyyliin meidän sitten tulisi pyrkiä? Kuten nytkin, meistä jokaisella on ja tulee olemaan oma tyyli kania käsitellessä, onhan kaneissakin eroja. Nykyisestä tilanteesta ei tarvitse kuin kitkeä ne ilkeät rikkaruohot pois, ei se ole rakettitiedettä. Jokainen ohjaatkoon miten itse parhaaksi kokee, niiden raamien sisällä, mitä kilpailusäännöt meille luovat. Niin ollaan teoriassa tehty nytkin, käytännössä tietynlaiset epäkohdat vain ovat saaneet liikaa kasvualustaa. Jätetään siis jatkuva kanin koskettelu pois, ei turhaan ”pompoteta” kania esteen edessä hypyn aikaansaamiseksi, ei naksuteta jatkuvasti, ei pidetä hihnaa lyhyenä tai kiskota hihnasta, minnekään ilmansuuntaan. Ei kipitetä kanin kintereillä jatkuvasti ja muistetaan rauhoittaa kanin kunnolla mikäli se pääsee hermostumaan. Sen sijaan annetaan kanin edetä itse, ja ohjeistetaan sitä tarvittaessa, esimerkiksi pepusta hellästi tuuppaamalla taikka juttelemalla kannustavasti. Juttelu on muuten itselläni ollut toimivin keino rauhottaa nimenomaan itseäni, en tiedä kiinnostaako se kania tuon taivaallista. Oma olemus kuitenkin vaikuttaa hurjasti myös kaniin, kani hermostuu ohjaajan hermoilusta ja ohjaaja taas hermostuu entistä enemmän kanin hermoilusta ja sama oravanpyörä syntyy myös positiivisen asenteen kanssa - iloinen omistaja on (useimmiten) yhtä kuin iloinen kani. Pyritään siis tsemppaamaan kanin lisäksi myös itseämme, joskus kun saa olla vähän itsekäskin. Nuorilla kaneilla koko hyppykoulutus tulisi ehdollistaa nimenomaan positiiviseen tekemiseen, ja pyrkiä unohtamaan kisoissakin turhat paineet, eihän tätä hommaa tehdä ruusukkeenkuvat silmissä. Jos menee hyvin, hyvä, jos pupua ei huvita, se ei haittaa, ensi kerralla paremmin. Mikäli oma kani ei etene mihinkään esteradalla ilman jatkuvaa paineen luomista joko fyysiesti tai äänen kanssa, on ehkä aika miettiä, onko estehyppy juuri tämän kanin juttu. Ehkä pupu on loman tarpeessa, tai harjoituksen? Mikä tahansa totuus onkin, ei se ole mikään maailmanloppu. Kaikki kanit eivät vain yksinkertaisesti hypi, ja toisaalta, onhan meillä jokaisella niitä päiviä kun ei vaan huvita. Aina voi kokeilla uudestaan, kunhan sen tekee nimenomaan kanin ehdoilla ja siinä mielentilassa, että oli tulos mikä tahansa tai saatinko tulosta lopulta ollenkaan, niin hakuna matata. Mitäs tuosta. Ei se vaikuta kanin lemmikinarvoon missään muodossa.

Pistetään tämä kirjoitus pakettiin toteamalla, että nöyränä ja positiivisella asialla eteenpäin. Puolustelut pois, antakaa itsellenne lupa kehittyä. Meillä kaikilla on kyllä ohjauksen perusidea hallussa, nyt vain hiotaan vielä kulmat pyöreiksi ja näytetään myös muille harrastajamaille miten korjausliike oikeaoppisesti tehdään! Meistä jokaisen vastuulla on toimia esimerkillisesti ja näyttää mallia myös muille.