torstai 3. maaliskuuta 2016

Lupa kehittyä myönnetty



Vuoden alussa naapurimaassa kuhistiin, kun Clara Nordquist kirjoitti blogiinsa siitä, miten koki kanien käsittelyssä esteradalla olevan parantamisen varaa. Meillä Suomessa aihe ei kirvoittanut kovin suurta mielipiteenvaihtoa, lieko syynä sitten kielimuuri taikka erot estehyppykulttuureissa maiden välillä – onhan tuolla isommissa piireissä enemmän aihetta huolestua kuin täällä harmonisessa lintukodossamme. Näinköhän?

Totuus on itseasiassa päinvastainen. Ruotsissa ohjaustyylit ovat aivan eri tasolla kuin meillä Suomessa (ruotsalaisten kannalta positiivisessa mielessä), ja tästä huolimatta rakkaat naapurimme näkevät ohjaustavoissaan paljon parannettavaa. Meillä harvoin kukaan kanssaharrastajista puuttuu koko harrastajakunnan toimintatapoihin. Onhan sitä ennenkin kuultu estehyppyä harrastamattomien suusta, miten näyttää ilkeältä kun pupua kiskotaan hihnasta tai kun sitä käsin ”kannustetaan” esteen edessä hyppäämään tökkimällä ja suulla naksuttamalla. Pyh, sehän on vain pelin henki. Pupua ei huvita, sitä pitää vain hieman rohkaista. Onhan sitä aikojen saatossa todettu, että naksutus, hihnasta veto ja kyljistä tökkiminen näkyvät parempina tuloksina. Niinpä varmaan. Todettua kuitenkin on, että monen silmään meno esteradalla näyttää hurjalta, kenties jopa ilkeältä. Kokeneen harrastajan on helppo todeta, että näin tätä pupua vain ohjataan, se on tottunut tällaiseen ohjaustyyliin, mutta ei se poista sitä totuutta, että ulkopuolinen kokee tilanteen kanille epämiellyttäväksi. Onko koskaan käynyt mielessä, että tässä ajatuksessa on jotain perää? Ihmiselle on luontaista olla kiinnittämättä huomiota asioihin, jotka ovat jo rutiineja, jotka tulevat jo täysin selkärangasta ja joihin on vaan yksinkertaisesti totuttu. Kanin ohjaaminen radalla on juurikin tällainen asia, tapa, tyyli jolla kukin on tottunut kania ohjeistamaan. Ei sitä tarvitse sen enempään miettiä, sitä vaan menee ja tekee, ihan kuin aina ennenkin. Sama muiden suorituksia katsellessa – näinhän me ollaan aina kaneja ohjattu, ja ohjataan tulevaisuudessakin. Epäkohdat ja ongelmat sulautuvat tuttuun tyyliin kuin loinen isäntäänsä ja huomataan vasta kun epätoivottu vieras on päässyt ottamaan osakseen aivan liikaa asuinpinta-alaa. Saman ongelman äärellä olemme nyt keskustellessamme kanin ohjauksen epäkohdista.


Kani on saaliseläin, jolle on ominaista pyrkiä pakoon erilaisia ääniä tai tilanteita. Omat lemmikkikanimme ovat tulleet pitkän matkan siitä, miten niiden esi-isät toimivat luonnossa, mutta kani on edelleen perusluonteeltaan arka eläin. Itsestäänselvää on, että kanille ei saa huutaa, sitä ei saa väkivalloin potkia tai heitellä, eikä sitä saa pelästyttää tömistelemällä. Kukaan ei halua aiheuttaa omalle rakkaalle lemmikilleen pahaa mieltä tai sydämentykytyksiä omalla käytöksellään. On kuitenkin hyvä muistaa, että me koemme monet asiat erilaisina kuin kani ne kokee. Meille suulla naksuttaminen saattaa olla vain rohkaiseva kannuste, kani saattaa taas hermostua jatkuvasti kovasta äänestä, joka seuraa sitä kaikkialle, missä se liikkuu esteradalla. Meille hellä pepusta ja kyljestä tuuppinen on vain ohjeistavaa korjaamista, kani voi taas väistää kosketusta koska kaipaa omaa tilaa ja rauhaa ilman, että ihminen seuraa sitä kuin hai laivaa. Maailma näyttää kovin erilaiselta kanin näkökulmasta. Toki asiaan vaikuttaa myös se, mihin kani on tottunut, mutta tottuminen ei ole synonyymi positiivisen muistijäljen kanssa. Kani saattaa edetä radalla, koska haluaa pois epämiellyttävästä tilanteesta, ei niinkään silkasta hyppimisen ilosta. En missään nimessä sano, että jokainen kisakani inhoaa kilpailutilannetta, enhän olisi harrastaja itsekään jos ajattelisin näin. Tarkoitukseni on sanoa, että jatkuvan paineen luomisen sijaan meidän olisi oiva aika kokeilla, miten hommat sujuisivat kanin ehdoilla, positiivisen onnistumisen kautta. Tällaisesta kilpailutyylistä on positiivisia esimerkkejä nähtävillä myös nykyisissä kisapiireissä, nyt vaan pitäisi päästä niistä huonommista tavoista eroon.

Otetaanpa hetkeksi pieni hengähdystauko, ja virkistetään muistia Suomen Estekanit ry:n virallisten kilpailusääntöjen äärellä.

Sääntö nro 19: ”Kanin on liikuttava radalla ja ylitettävä esteet omasta vapaasta tahdostaan. Sitä saa ohjata eteenpäin käsien avulla, mutta kantaminen esteiden välillä on kielletty. Jalkojen käyttö ohjaamiseen on kielletty. Kania ei saa vetää eikä nostaa hihnan avulla esteiden välillä tai esteen yli. Hihnaa ei saa käyttää piiskana. Kania ei saa pelotella eteenpäin radalla tömäyttelemällä tai käyttämällä kovaa ääntä. Kania ei saa pakottaa eteenpäin radalla jatkuvalla koskettelemisella tai käsittelemisellä. Ohjaajalla ei saa olla hihnakäsi kanin etupuolella juuri ennen esteen ylitystä, sen aikana tai juuri sen jälkeen. Rikkomuksista hyppypari suljetaan luokasta varoituksen jälkeen...-”

Pitkälti samaa virttä jatkaa myös sääntö nro 20: ”Osallistuja, joka käsittelee kania varomattomasti, nostaa sitä selästä, selkä- tai niskanahasta, pudottaa maahan tai muulla tavalla käsittelee sitä huonosti, hylätään varoituksen jälkeen. Tämä pätee sekä ennen kilpailua, sen aikana että sen jälkeen.”

Aivan, selvät on sävelet, näillähän säännöillä me tätä peliä pelataan. Lajin ykkösmainoslausehan on, että sitä harrastetaan kanin ehdoilla, ja että hyppiminen perustuu kanin omaan tahtoon hyppiä, pakottaminen on ehdoton nounou. Jokin ei silti täsmää, mikäli ulkopuolisten silmin kaneja tökitään eteenpäin tai jopa pelotellaan radalla ääntä tai muuta keinoa apuna käyttäen. Herätys, arvon kanssakisaajat. Ei säännöissä mainittu kanin huono käsittely ole vain kärjistettyä hihnalla piiskaamista tai hännälle astumista. Mikään asia ei tässä kurjassa maailmassa ole noin mustavalkoista. Säännöt kieltävät jatkuvan koskettelemisen – tällaista toimintaa voidaan todistaa lähes poikkeuksetta joka kisoissa yhden tai useamman ohjaajan toimesta. Säännöissä sanotaan että hihnalla ohjaaminen on kielletty – väitän, että suurin osa nykyisistä kilpailijoista harrastaa tätä enemmän tai vähemmän. Varomatonta käsittelyä ilmenee yleensä esimerkiksi aloittelevilla kilpailijoilla, kun kisatilanne jännittää ja tulee sählättyä – tästä huolimatta jokaisen tulisi kiinnittää paremmin huomiota siihen, kuinka kaniaan koskee, nostaa, kantaa, kannustaa... Nämä ovat juuri niitä asioita, joihin ei kiinnitä itse huomiota, mutta ulkopuolinen kiinnittää. Itsestäänselvyyksiä, joita ei osata kyseenalaistaa. Tai vaihtoehtoisesti, ei haluta kyseenlaistaa – eihän meistä kukaan tahallaan kaniansa laiminlyö, eikä siihen myöskään pyri, päinvastoin.

Mistä päästäänkin itse aiheen äärelle – en ole kirjoittamassa tätä kirjoitusta ohjaajamestarin näkökulmasta. Itseasiassa aivan päinvastoin, itselläni on vielä pitkä tie mitä kanin ohjaamiseen esteradalla tulee. Onneksi opin jatkuvasti, ja minulla on nimenomaan halua oppia. Oppimisprosessin yksi tärkeimmistä osa-alueista on kritiikin vastaanottaminen ja myös omien vikojen tiedostaminen. Olisi oikea sudenkuoppa todeta, että nyt osaan ohjata täydellisesti, ja piste. Aina, ihan aina, on parannettavaa, meistä jokaisella. Siispä kirjoitan tätä kirjoitusta niin muille esteharrastajille, kuin myös erityisesti itselleni. Minusta ei tule sellaista ihmistä, että en halua kehittyä. En suostu siihen. Olen kilpailunhenkinen siinä mielessä, että haluan olla omassa lajissani paras. Kikka onkin siinä, että samalla tiedostan, että tätä päämäärää en tule saavuttamaan koskaan. Aina löytyy joku minua parempi. Se ei silti tarkoita, että täydellisyyden tavoittelu olisi turhaa, se on parhaimmillaan erittäin motivoivaa ja tuottavaa, toki äärimmäisyyksiin vietynä uuvuttavaa. Pääasia on kuitenkin, että on halua kehittyä. Ottakaa siis jokainen nyt syyniin omat heikot kohdat ohjauksessa, oli se sitten kanin turha koskettelu, jatkuva naksuttelu, tai raju hihnakäsi. Tiedostakaa ongelmat, ja pyrkikää korjaamaan tottuja tapoja käytännössä. Pahoista tavoista on hankala päästä irti, mutta se ei ole missään nimessä mahdotonta. Kysykää neuvoa ja mielipidettä kanssaharrastajilta, sekä keskustelkaa kokemuksista. Yhdessä tälläkin harrastajaporukalla saadaan varmasti eniten onnistumisia aikaiseksi.


Miten tilannetta tulisi sitten korjata, muuten kuin vertaistukea hyväksi käyttäen? Itse ainakin pian valmiina helpon tuomarina aion huomauttaa kilpailijoille herkemmin huonosta käsittelystä, vaati se sitten nipottajan leimaa tai ei. Samaa toivon myös muilta tuomareilta, onhan tehtävänne nimenomaan valvoa että yhteisiä sääntöjä noudatetaan tällaisissa tilanteissa poikkeuksetta. Kavereita ei saa suosia, eikä päästää kokeneen kisaajan korjausliikettä vaativaa hypytystyyliä läpi sormien – kuten sanottu, jokaisella meistä on parantamisen varaa, ja tulee aina olemaan. Esimerkillistä toimintaa nähtiin tämän vuoden ensimmäisissä kisoissa, joissa kanssakisaaja huomautti radalla kulkevalle ohjaajalle kanin käsittelystä, vaikka tällainen vaatiikin paljon rohkeutta – hatun nosto tästä. Tarkoitushan ei missään nimessä ole loukata ketään tai solvata, vaan nimenomaan auttaa kaikkia yhdessä kohti parempaa lopputulemaa. Huomautus tai kritiikki ei ole häpeä, se tulee ottaa nöyränä vastaan ja ottaa siitä opikseen. Koskaan en ole huomannut kenenkään huomauttaneen kanin käsittelystä syyttä tai liian herkästi, joten palaute on aina ansaittua, hyvässä ja pahassa. Itse ainakin toivon että omasta tekemisestäni annettaisiin palautetta aktiivisemmin, jotta voisin kehittyä. Ilman ulkopuolisen näkökantaa kun on hankala hahmottaa, mitkä on oman tekemisen kipupisteet.

Millaiseen ohjaustyyliin meidän sitten tulisi pyrkiä? Kuten nytkin, meistä jokaisella on ja tulee olemaan oma tyyli kania käsitellessä, onhan kaneissakin eroja. Nykyisestä tilanteesta ei tarvitse kuin kitkeä ne ilkeät rikkaruohot pois, ei se ole rakettitiedettä. Jokainen ohjaatkoon miten itse parhaaksi kokee, niiden raamien sisällä, mitä kilpailusäännöt meille luovat. Niin ollaan teoriassa tehty nytkin, käytännössä tietynlaiset epäkohdat vain ovat saaneet liikaa kasvualustaa. Jätetään siis jatkuva kanin koskettelu pois, ei turhaan ”pompoteta” kania esteen edessä hypyn aikaansaamiseksi, ei naksuteta jatkuvasti, ei pidetä hihnaa lyhyenä tai kiskota hihnasta, minnekään ilmansuuntaan. Ei kipitetä kanin kintereillä jatkuvasti ja muistetaan rauhoittaa kanin kunnolla mikäli se pääsee hermostumaan. Sen sijaan annetaan kanin edetä itse, ja ohjeistetaan sitä tarvittaessa, esimerkiksi pepusta hellästi tuuppaamalla taikka juttelemalla kannustavasti. Juttelu on muuten itselläni ollut toimivin keino rauhottaa nimenomaan itseäni, en tiedä kiinnostaako se kania tuon taivaallista. Oma olemus kuitenkin vaikuttaa hurjasti myös kaniin, kani hermostuu ohjaajan hermoilusta ja ohjaaja taas hermostuu entistä enemmän kanin hermoilusta ja sama oravanpyörä syntyy myös positiivisen asenteen kanssa - iloinen omistaja on (useimmiten) yhtä kuin iloinen kani. Pyritään siis tsemppaamaan kanin lisäksi myös itseämme, joskus kun saa olla vähän itsekäskin. Nuorilla kaneilla koko hyppykoulutus tulisi ehdollistaa nimenomaan positiiviseen tekemiseen, ja pyrkiä unohtamaan kisoissakin turhat paineet, eihän tätä hommaa tehdä ruusukkeenkuvat silmissä. Jos menee hyvin, hyvä, jos pupua ei huvita, se ei haittaa, ensi kerralla paremmin. Mikäli oma kani ei etene mihinkään esteradalla ilman jatkuvaa paineen luomista joko fyysiesti tai äänen kanssa, on ehkä aika miettiä, onko estehyppy juuri tämän kanin juttu. Ehkä pupu on loman tarpeessa, tai harjoituksen? Mikä tahansa totuus onkin, ei se ole mikään maailmanloppu. Kaikki kanit eivät vain yksinkertaisesti hypi, ja toisaalta, onhan meillä jokaisella niitä päiviä kun ei vaan huvita. Aina voi kokeilla uudestaan, kunhan sen tekee nimenomaan kanin ehdoilla ja siinä mielentilassa, että oli tulos mikä tahansa tai saatinko tulosta lopulta ollenkaan, niin hakuna matata. Mitäs tuosta. Ei se vaikuta kanin lemmikinarvoon missään muodossa.

Pistetään tämä kirjoitus pakettiin toteamalla, että nöyränä ja positiivisella asialla eteenpäin. Puolustelut pois, antakaa itsellenne lupa kehittyä. Meillä kaikilla on kyllä ohjauksen perusidea hallussa, nyt vain hiotaan vielä kulmat pyöreiksi ja näytetään myös muille harrastajamaille miten korjausliike oikeaoppisesti tehdään! Meistä jokaisen vastuulla on toimia esimerkillisesti ja näyttää mallia myös muille.

maanantai 12. lokakuuta 2015

200 lukijaa!

Heh, kuinka ollakaan 200 lukijan raja rikkoutui taas kun blogi oli pidemmällä hiljaiselolla :D 

Ajattelin käyttää tämän tilaisuuden hyväksi ja mainostaa meidän pupujen fb-sivua! Sitä olen päivitellyt aika ahkerasti, tuntuu että kaikki kisapostaukset sun muut menot ja meiningit istuu siihen formaattiin paljon paremmin kuin blogiin. Alkakaahan siis kaikki 200 seurata sielläkin! 


Saa nähdä tuleeko tästä blogista enää koskaan mitään (toivotaan että tulis totta kai!), mutta tosiaan, jos yhtään tämän huushollin kanikatraan meno kiinnostaa niin faceen tienne vie. Näihin tunnelmiin, kiitos kaikille lukijoille mukana pysymisestä!

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kultajuhlat

Puuh, nyt saa hengähtää vihdoinkin kun SM-kisat on kisailtu! Tammikuusta asti suunniteltiin, ja takana on monien tuntien (ja valitettavasti eurojen) järjestelyä mutta oli sen arvoista, kilpailut onnistuivat kutakuinkin hyvin, vaikka aikataulut reilusti paukkuivatkin. Kiitos vielä kaikille kisailijoille meikäläisen puolesta!


Viikonlopun jättiyllätys tuli kyllä lauantaina korkeushypyssä, kun Jedi, siis tuo pieni tirpana, otti ja voitti koko luokan, tehden vieläpä uuden Suomen ennätyksen! Iso kiitos kuuluu tottakai Anskulle, joka hypytti tuttuun tapaan Jediä, eli vielä kerran kiitos! Ihan hullua, ei ollut kyllä odotukset likimainkaan voitossa, saatika edes sijoitustasolla. Siinä vaiheessa kun jäbä hyppäsi 70 senttiä kolmannella yrityksellä olin jo varma että enempää ei päästä, mutta vielä se jaksoi parantaa 25 sentillä eli hyppäsi lopulta huimat 95cm! Oli kyllä tunnelma vähän utuista siinä vaiheessa.

Onnea pieni rääpäle aka Banarama's Arnos Grove!

 Jedi kisaili myös molempina päivinä väliluokissa vaikeaa, lauantaina mutkaa ja sunnuntaina suoraa. Lauantaina se hyppi toisen kierroksen yhdellä virheellä, suoran se suoritti nenä maassa muistaakseni kuudella... No, ei voi todellakaan valittaa!





Asiasta puheenollen...
Otin käyttöön kasvattajanimen! Ajattelin asiaa jo muksuja nimetessä, mutta ei ollut vielä sopivaa nimeä silloin. Nyt kesän alussa päätin että tämän kesän aikana se keksitään. Haluan että omat kasvattini erottuvat selkeästi muista, vaikkei niitä nyt ole kuin vasta poikueellinen. Kasvattajanimi on kuitenkin se tavaramerkki, joka leimaa kasvatit näkyvästi. Myös tulevaisuutta ajatellen on mukavaa, että nimi on ollut käytössä jo "alusta" asti: tulevaisuuden muksujenmuksujenmuksujen sukutauluista näkee heti, kenen kasvatteja hieman kauempaa suvusta löytyy. Arvostan ajatusta siitä, että kasvatit itsessään puhuisivat puolestaan, ei niiden nimi, mutta let's face it, kasvattajanimi tekee tunnistuksesta siltikin asteen helpompaa.

Nimestä itsestään ei ole paljoa sanottavaa. Suurena ysärifanini Bananarama on ollut yksi soittolistojen vakkari, ja tykkään nimen rytmistä sekä pehmeyden ja kovuuden kombosta. Se on kuitenkin hitusen liian pitkä sellaisenaan, joten otin yhden na-tavun pois. Tarkoittaako nimi mitään? Ei. Onko sen tarkoituskaan? Ei. Se on juuri sopivan älytön allekirjoittaneen ajatusmaailmaa kuvaamaan.

Blogin kirjoittelu on jäänyt aikalailla olemattomaksi sm-hommien takia, josko nyt saisi luonnoksissa pyörivät postaukset julkisiksi pikkuhiljaa. Inna voi hyvin jalkansa kera, mutta eipä terveysongelmat meidän pupuilla siihen loppuneet... No, siitä lisää sitten myöhemmin!

Postauksen kuvat © Karkki/Katti, video © meikä

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Särkisalo 27.6. ja Nokia 28.6.

Joskus huvittaa kirjoitella näitä kisapostauksia kun ei itse allekirjoittaneena ole edes päässyt kisapaikalle konkreettisesti. No, onneksi on reipasta porukkaa (okei, no, pääasiassa Anniina :D) auttamassa jotta Jedi pääsee harrastamaan. Viikonloppuna Jedillä olikin paljon hommaa, sillä lauantaina se pomppi Särkisalossa keskivaikeaa mutkaa ja sunnuntaina Nokialla sekä keskivaikeaa mutkaa että vaikeaa suoraa. Kiitos Anskulle Jedin kuskaamisesta ympäri Suomen ja hypyttämisestä!

Särkisalossa oli kuulemman ollut hienot puitteet kisoille, harmittaa kun en itse päässyt paikalle edes maisemia ihastelemaan! Onneksi sentään sain iloisia uutisia kesken työpäivän kun Anniina laittoi viestiä, että Jedi meni ja voitti keskivaikean mutkan ainoalla puhtaalla radalla! Kyllä piristi vauhdikasta duunipäivää kummasti :) En tiedä oliko asialla jotain tekemistä hyvin menneiden kisojen kanssa, mutta hypitin Jediä kotona hitusen perjantai-illalla, ajatellen edellisen postauksen lauantai-sunnuntai -teoriaa. Ehkä se oli siis ihan hyvästä!

Särkisalon kuvat © Karkki

Sunnuntaina Jedi suuntasi taas Anniinan kanssa kisaamaan samalla kun meikä talsi sorvin ääreen. Nokialla oli siis Jedille kaksi luokkaa, joista ekana hypittiin keskivaikea mutka. Tällä kertaa en saanut niin iloisia uutisia heti alkuun, kuulemman Jedi oli hyppinyt ensimmäisen kierroksen jotenkin oudosti. Hakkasin jo päätä seinään että menin sitten väsyttämään pikkumiehen kun hypytin sitä hieman perjantainakin, no, kaikesta oppii kaiketi. Kohta tuli viestiä että toisen kierroksen Jedi oli mennyt kahdella virheellä, missä vaiheessa syttyi pienen pieni toivon kipinä siitä, että ehkä sen voimat riittää vielä vaikeaankin.

Toisena luokkana Jedi hyppi siis vaikean suoran, ensimmäistä kertaa elämässään! Pitkästä aikaa veljekset Jedi & Alvin kisailivat samassa luokassa, viimeksi ne hyppivät samanaikaisesti Mäntyharjulla keskivaikeaa mutkaa. Ensimmäiseltä kierrokselta Jedi keräsi lahjakkaasti virheitä, mutta toiselle se tsemppasi ja hyppi puhtaan radan sijoittuen toiseksi! Huhhuh, ei se sitten vissiin niin rättiväsynyt ollutkaan. Tulipahan todettua että rahkeet riittää meillä myös vaikean kokoisiin esteisiin, saa nähdä pysyykö tatsi päällä vastaisuudessakin. Kiitokset Sirulle ja Anskulle hypytyksestä Nokialla!

Nokian kuvat © Iida A., Ida R. ja Vera L.

Ei siis huono viikonloppu takana ollenkaan, ensi viikonloppuna pääsenkin itsekin jo kisailemaan sunnuntaina Turkuun :) Jedillä on sielläkin kaksi luokkaa, toivon mukaan se jaksaa vetää kaksi raskasta viikonloppua näin peräjälkeen. Innan (ex-)varpaasta muuten tulossa vielä lisää kuulumisia, leikkaus sujui siis oikein mallikkaasti :)

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kesäkuun kisat ja varvashuolia

Jaha, vai niin. Niin sitä taas aloitellaan anteeksipyynnöllä ja häpeällä postaus. No, sama se. Anteeksi blogihiljaisuus (taas) ja nyt aiheeseen.

Aloitetaan ripeillä kisakuulumisilla, siirrytään sitten pikapikaa aivan toiseen aiheeseen. Lähes kuukausi sitten kisailtiin Ypäjällä, jossa pidettiin siis sekä lauantaina että sunnuntaina kisat Finnderbyn yhteydessä. Hevosia itse en ehtinyt katselemaan, mutta mitä tuosta, ehkä ens vuonna sitten. Jedi kisasi keskivaikeaa mutkaa lauantaina ja vastaavaa suoraa sunnuntaina. Lauantai ei mennyt mitenkään erityisen loistokkaasti, hajut vei voiton, sentään toinen kierros päästiin jo kahdella virheellä maaliin, ei siis huono sekään. Sunnuntaina Jedillä olikin jo tatsi päällä suoralla, ja se suoritti ensimmäisen kierroksen kahdella virheellä ja toisen täysin virheettä! Tämä riittikin hienosti kolmanteen sijaan, ja Jedi sai vihdoin värisuoran täyteen ruusukeseinälle :D Tulin myös siihen tulokseen että Jediltä saa aina parhaat suoritukset sunnuntaisin silloin kun se on jo lauantaina kisannut, täytynee alkaa hypyttämään sitä siis jo perjantaisin jotta homma olisi jo lauantaina hanskassa. Ellei sitten pikkumiehen voimat jo hiivu sunnuntaihin mennessä... No, tätä pitää hioa vielä!

Ypäjän kuvat © MaiSu & Ansku, Pälkäneen kuvat © MaiSu



Viikko Ypäjän jälkeen Jedi lähti lauantaina Anniinan matkaan Puotinharjuun kisailemaan keskivaikeaa mutkaa. Ei tullut klassausta sieltäkään, ekan kierroksen se meni kuudella virheellä ja arvosteluluokan ollessa C ei se enää päässyt toiselle kierrokselle yrittämään uudelleen. Mutta ehkä se oli taas se lauantaikankeus... Sunnuntaina pääsin sitten jo itsekin taas kisailemaan Pälkäneelle. Ja kuinka ollakaan, sunnuntain ollessa kyseessä Jedi tykitteli molemmat kierroksen keskivaikeassa suorassa puhtaasti maaliin. Pikkumies sijoittui neljänneksi ja kappas, klassautui siis suoralta radalta vaikeaan! Oi voi, pienestä rääpäleestä on kasvanut jo pieni estehirmu. Tai no, katsotaan miten se lähtee vaikeaa hyppäämään, mutta sinne ollaan kuitenkin jo päästy ja se ylittää itsessäänkin jo ihan kaikki odotukset. Mikäli Jedi saa klassauksen jokaisesta vaikeasta suorasta tästä eteenpäin voisi se klassautua jo eliittiin sm-kisaviikonloppuna... Ihan  älytöntä! Todennäköisyys tälle on kuitenkin aika olematon, mutta silti, oho.

Tässä välissä sellainen maininta että pieni piskuinen fiesta jäi omalta osaltani eläkkeelle ja ostin itselleni uuden maantiekiiturin. Vanhassa tutussa foortissa pysytään, nykyään vaan 'hitusen' isommalla meiningillä, fiestaan verrattuna jättiläismäinen farkku mondeo toimii nimittäin nykyään meikäläisen karjankuljetusautona! Onneksi rakkaasti punaisesta paholaisesta ei kokonaan päästä eroon meidän perheessä, se nimittäin siirtyy pikkusiskon käyttöön kun tämä saa autokortin kesän lopulla.




No mutta, sitten seuraavaan aiheeseen. Innan varpaaseen nimittäin. Taas kerran. Viime syksynä murtui vasemman takajalan sisin varvas, tällä kertaa oikean vastaava. Miten, you may ask. Ei hajuakaan! Häkissä hiekkapohja ja vanerinen pesämökki, joitten ei pitäis millään ilveellä olla turvallisuusriski. Ei voi kun päätellä Innan leikkineen seinäkiipeilijää häkin verkkoa apuna käyttäen. Ypäjä-viikonloppuna huomattiin murtunut varvas kun Inna ei varannut painoa jalalle, maanantaina suunnattiin lekurille jossa röntgenkuvien jälkeen todettiin että jalka pakettiin ja kahden viikon päästä kontrolli. Tämän viikon maanantaina käytiin sitten kontrollissa, eikä röntgenkuvissa näkynytkään odotettu terve, luutunut varvas, vaan huonosti kiinnittynyt murtuma ja irtopaloja. Koska irtopalojen takia varpaasta ei koskaan tulisi kivutonta, on meillä huomenna edessä leikkaus, jossa tämä varvas siis tullaan amputoimaan. Innan elämää yhden varpaan puuttuminen ei tule haittaamaan, enemmän se on meikäläinen joka hermoilee leikkauksen suhteen. Onneksi on Turun seudun osaavin kanieläinlääkäri asialla!

Palaillaan pikapuoliin kun meidän joukko on yhtä varvasta köyhempi!

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Turku 16.5. & Mäntyharju 17.5.

Kolmisen viikkoa sitten lauantaina kisaltiin Turussa kera lähes koko kanipoppoon, ainoastaan Jali jäi kotiin ruikuttamaan. Innan ja Naatin ilmoitin kokeilumielessä helppoon suoraan, noilta kahdelta en odottanut mitään, ehkä ihan hyvä, Naatti ei nimittäin suostunut hyppäämään yhtäkään estettä :D Yritys on tärkein, kaiketi. Inna pääsi maaliin asti, muttei kovin huikein tuloksin, virheitä kertyi paremmalta kierrokselta 5. Inna on sentään saanut jotain kipinää takamuksensa alle, itsellenikin tärkeintä on kannustaa sitä etenemään hienoa tahtia, ei ne virheet ole niin tärkeitä, niitä ehtii hioa sitten joskus. Ihan on eri meininki kuin muutamat kisat taaksepäin, Innaa ei meinannut saada liikkeelle työntämälläkään.

Jedillä meni Turussa kirjaimellisesti pupu pöksyyn, kisapaikan hälinä ja hulina oli pikkumiehelle selkeästi hieman yli hilseen. Keskivaikealta suoralta se suoriutui viidellä virheellä, mutkalta kuudella... No, yhdet kisat sinne tänne, varsinkin kun tälle lanailulle oli selkeä syynsä. Vaikka kanit ei hyppineetkään erityisen hienosti, aloitin itse tuomarikoulutuksen eli jotain kotiin päin sentään! Sain heti aamusta rakentaa helpon suoran radan ja päivän aikana otin myös aikaa, laskin tuloksia ja korjailin puomeja, ihan kuten itse olin alunalkujaan suunnitellutkin.

Turun kuvat © meitsi, Emma T., MaiSu





Seuraavana päivänä suunnattiinkin sitten hieman kauemmas kisailemaan, lähdettiin nimittäin Anniinan kanssa aamuviideltä kohti Mäntyharjua. Napattiin Mäntsälästä Karkki kyytiin ja melkein heti perille päästyä olikin jo aika käydä heittämässä Jedi ja Inna pettiin, itse suuntasin ottamaan aikaa vaikeaan suoraan. Mukana itselläni oli siis vain team äiti ja poika, molemmat petissä ja hyppimässä. Koska kisat olivat mukavan pienet, kului päivä nopeaan tahtiin. Hypytin ensimmäistä kertaa Jedin kokonaan itse keskivaikealla mutkalla ja oli ihan positiivinen yllätys kun poitsu tsemppasi toiselle kierrokselle ja hyppi puhtaasti sijoittuen toiseksi! Ehkä mun hypytystaitoja ei sittenkään ole täysin tuomittu :D Inna sentään hyppi Anniinan matkassa helppoa mutkaa, tuli kaikinpuolin helpommaksi kun harjoittelin itse tuomarointia ja pienen osallistujamäärän takia oma harjoitteluni olisi jäänyt kovin vaajavaiseksi jos olisin samalla vielä juossut kania hypyttämässä. No, Inna päätti sitten selkeästi yllättää isommin kuin poikansa ja hyppi radan yhdellä virheellä saaden ihka ensimmäisen klassauksensa!! Luulin että tää oli sellainen ikuisuustavoite mutta eeeeei, Inna pudotti toisella kierroksella ainoastaan japsin eli suht turha virhekin vielä. Heh, kyllä noi välillä osaa :D

Pettipuolella ei mennyt sen huonommin! Inna sai 93,5p ja Jedi veti pisteet kotiin saaden 95,5p ja ollen PPK3! Ei oo kovin tiuhaan meillä tapana vierailla PPK-pöydällä, oli siis tämäkin erittäin positiivinen yllätys :)

Mäntyharjun kuvat ©  Karkki

 ♥

Seuraavaksi tulossa viime viikonlopun Ypäjä-reissun kuulumiset, jäänyt tämäkin postaus nimittäin pariksi viikoksi näköjään luonnoksiin pyörimään :D Pahoittelut postaustahdin olemattomuudesta!

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Palojoen pomput 10.5.2015


Vihdoinkin kisapostausta tältä keväältä, kun nyt vaan jaksais ryhdistäytyä tästä eteenpäin postausten kanssa muutenkin. Luonnos-kansio on täyttynyt pikkuhiljaa keskeneräisistä pakinoista ja turinoista ihan vuoden alusta saakka, mikä siinä sitten on ettei meinaa saada mitään viimeisteltyä, ei parane tietää. No, jos nyt kuitenkin tällä kertaa saisi tämän tekstin julkiseksi asti!

Sunnuntaina suunnattiin täyden auton kera kohti Palojokea. Auto olikin lähes lattiasta kattoon piukkaan ahdettu, kun kyydissä oli kuskin lisäksi kolme matkustajaa sekä omien muistelmieni mukaan 15 boksia. No, hyvin mahduttiin! Mukaan itseltäni lähti holskit sekä Jedi, holskit ilmosin huvin ja urheilun vuoksi helppoon suoraan ja Jedin keskivaikeaan suoraan sekä testailemaan korkeushyppytaitoja. Päivä aloitettiin helpolla luokalla, jossa itse hypytin molempien holskien ekat kierrokset, tokalla kierroksella annoin ohjat taas Anniinalle jolla on parempi taito potkia jäniksiä persuksille oikeassa tahdissa, näin siis kuvainnollisesti, arvon kauhistelijat. Jali pääsi molemmilla kierroksilla sentään maaliin saakka (*tapu tapu tapu*) mutta virheitä kertyi lahjakkaasti parhaimmillaankin muistaakseni 5 taikka 6. Inna taiteili sentään ihan reippaasti 4 virheen radan, ihan hyvin ottaen huomioon että viimeksi hypyttäessä Inna painoi jarrun pohjaan jo ekalla esteellä. Se on vähän semmonen fiilishyppijä, eikä parhaassakaan vireessä erityisen menestyksekäs :D

Onnistumisen taso level Jali

Jedin kohtalon ennustin hieman alavireiseksi keskivaikean radan nähtyäni, oli pari pitkää estettä sekä yhdistelmää joiden ylittämiseen en ajatellut pikkujäbän rahkeiden riittävän. Korkeat esteet harvemmin on koituneet meillä ongelmaksi, kompastuskiviä on olleet nimenomaan pitemmät esteet. Kotona reenaillessa Jedi ei ole kertaakaan ylittänyt maksimipituista estettä puhtaasti, puhumattakaan kisoista. Potentiaalia sillä on kyllä, kyseessä taitaa olla enemmän itsevarmuuden ja kokemuksen puute. No, ekalla kierroksella kävi juuri kuten ajattelin, pitkillä esteillä puomit kolisi ja Jedillä tuntui olevan (vaihteeksi) hieman ongelmaa keskittymisen kanssa, korjauksista saatiin siispä yksi virhepiste lisää. Tokalla kierroksella homma lähtikin sitten sujumaan paljon paremmin. Ensimmäiset neljä estettä sujui kuin rasvattu, kunnes juuri ennen japsia lämmittelyradalla ollut kani pudotti puomeja kolisten ja Jediltä meni tottakai pasmat sekaisin :D Japsista putosi sitten etupuomi, tyhmä huolimattomuusvirhe. Äkkiäkös pikkumies kuitenkin kokosi itsensä ja hyppeli maaliin puhtaasti, ylittäen jopa vitosesteen (!!!) komealla loikalla. Hyvä ajoitus Jedillä ymmärtää pitkien esteiden filosofia. Klassaus saatiin, kaksi klassausta vielä niin ollaan jo vaikealla suoralla, hui.


Päivän päätteeksi hypittiin korkeutta, Jedi aloitti ihan alusta eli 40 sentistä, minkään sortin odotuksia ei ollut, saatiinpahan testailla vesiä vähän tämänkin lajin suhteen. Poitsu yllätti taasen hyppien monta kierrosta ekalla yli, lopulliseksi tulokseksi saatiin huimat 70 senttiä! Hienosti jaksoi pieni jänis edustaa siis koko pitkän päivän, on se hauska otus. Päästiin samoihin korkeuksiin kuin velipoika Alvin, eli molemmista veljeksistä voi ihan luvalla olla ylpeitä!

Kiitos hoviohjaaja Anniinalle sekä muulle matkaseurueelle! Lauantaina kisaillaankin sitten Turussa, sunnuntaina Mäntyharjulla (-ssa? Nää on ihan mahdottomia :D). Turkuun otan melkein koko jengin messiin hyppimään, Mäntyharjuun mukaan lähtee team äiti & poika eli Inna hyppii helpossa mutkassa ja Jedi kv:ssa.